Unelmien neulansilmä

Häiritsevä matalataajuinen murina havahdutti Kriden kesken syvintä keskittymistä vaativan vaiheen. Potilaan henki oli käytännössä kiinni juuri siitä, ettei edes palosireenin ulvonta herpaannuttaisi häntä, saati mikään vähempi häiriötekijä. 

- Durak! Kride pudotti puikot näpeistään ja laski kuulokkeet äkäisesti pöydänkulmalle. Puolihuolestunein ilmein hän vilkaisi sensoreita ja hälytyslaitteita: suoraa viivaa, vilkkuvaa punaista. Ympärillä mekaanisesti hääräävät sairaanhoitajat eivät ryhtyneet oma-aloitteisesti elvytystoimiin, vaikka kirurgi hyytyi. Sisarten ilmeet näyttivät kauhistuneilta. He osoittelivat vuoroin potilasta, vuoroin dataa. HUS:n sydänkirurgian virtuaalioppimateriaaleista löytyi edelleen aivan liikaa selkeitä epäkohtia ja puutteita, 2010-luvun ilmettä. Todellisessa elämässä elvytys hoitui toki pääosin defibrilaatiorobolla, mutta sairaanhoitajankin tulisi osata elvyttää taitavilla kätösillään vaikka keskellä Kehätietä - saati sitten leikkauspöydällä. 

Häiriön lähde paikantui omaan vatsaan. Puutostila. Ravintovaje. Kride ei heti muistanut, koska hän oli viimeksi haukannut jotakin suuhunsa. Kirurgiset harjoitteet ottivat totaalisesti valtaansa, tehokkaammin kuin lääketieteelliset sosiaaliset universaaliverkostot tai parhaimmatkaan kemialliset turvaviihdykkeet. Viime kuukauden ajan Kride oli paennut odotuksen piinaa päivittäin yhä vaativamman tason harjoitteisiin. Seuraava kouristus sattui: ruokailusta oli täytynyt viivähtää tuntikausia.

Hän kirjautui lähimmän Local Gourmetin sivulle ja tarkisti, oliko päiväyspoistettavissa mitään edullista proteiini-intensiivistä tarjolla. Jos vielä hakisi itse, niin säästäisi. Valikoima vaikutti kuitenkin surkealta, tai lähinnä taloustilanteeseen vastaamattomalta. Hurstin perillisten ruokaliukuhihnalle näytti erään kaupunkiaktiivin kameran mukaan mutkittelevan ainakin sadan metrin rääsyläinen jono. Cityviljelyiltamiakaan ei järjestetty enää kuin keskiviikkoisin, ja tänään oli vasta tiistai. Osallistaminen ja yhteisöllisyys kiinnostivat nykyään vain vanhoja hiphoppareita.

Kride kiristi tummaa puolipitkää ponihäntäänsä ja vilkaisi kameran peiliin. Vanhemmille tuli näyttää siistiä olemusta ja tyyntä ilmettä. Hän rasvasi kuivuneet huulensa ja kiinnitti klipsiripset. Torreviejassa +18, paistoi. Lukaalin ikkunasta kameraan heijastui joka kerta sama Buenabordellin laiskastipyörivä logo. Perheenjäsenet näyttivät siestailevan, joten Kride sulki yhteyden viestiä jättämättä.

Suomessa oli kuulemma vielä tällä vuosituhannella ollut lumisia pakkastalvia, mutta tuskin kukaan edes 2020-luvulla syntynyt oli enää hiihtänyt metropolialueella. Kride oli mukautunut pimeyteen, loskaisuuteen ja märkään synkkyyteen. 

- Äiti, koska oikein uskot, että kesän valo riittää minulle talveksikin, hän joutui inttämään säännöllisesti. Kride ei kadehtinut etätyövanhempiensa asuinoloja, vaikka tälläkin hetkellä tuuli viuhui nurkissa 25 metrin sekuntinopeudella. Hän ei myöskään ikävöinyt isää eikä äitiä. Pikkuveljeä, ehkä vähän. Veljen hiekanpölyttämän tukan tuoksumuisto kirveli joskus silmissä.

Kride lämmitti perheensä kahdensadan neliön omakotitalosta asumiskelpoiseksi vain alakerran takallista huonetta, jonne hän oli kerännyt kaiken tekniikan. Hän sytytti päivittäin huolellisesti tulipesän, jonka erikoiskivimateriaali ylläpiti koko alakerran peruslämmön rakenteiden vaatimalla tasolla. Yläkertaan hormin yhteyteen oli sijoitettu putkisto, joka hyödynsi savun palokaasujen lämmön toisen kerroksen tarpeisiin. Isän rakennuttama järjestelmä oli ollut aikoinaan hänen firmansa kehittämää, täysin uudenlaista tekniikkaa. Nyttemmin kuumaa ilmaa ei edes lain mukaan saanut vapauttaa harakoille. 

Kolme vuotta itsenäisenä linnanneitona oli koulinut Kridestä näppärän ja maalaisjärkevän. Hän asetteli takkaan sylillisen koivuklapeja, joiden ritinä lievitti juuri sopivasti yksinolon tunnetta. Palavan puun tuoksu muistutti isästä. 

- Puut ladotaan aina vaakasuoraan, isä oli toistanut opettavaiseen sävyyn joka kerta tulisijaa täyttäessään. Tuli ja puu olivat hänen elementtinsä.

Kun vanhemmat muuttivat lopullisesti valoisampaan osaan Eurooppaa, Kride oli salaa toivonut, että talo olisi myyty ja että hän olisi saanut hallita helppoa keskustahuoneistoa. Mutta isä ei luottanut yhtiömuotoiseen asumiseen. Heikoimmissa yhtiöissä asusti enää alialivuokralaisia, halpatyöläisiä ja lumeosoitetta tarvitsevia asunnottomia. Vladimirit Security-Ohranasta osasivat vaihtaa hetkessä asunnon väestön maksukykyisempiin, jos tarve sellaista vaati.

- Miksi maksaa muiden välinpitämättömyydestä ja ongelmista? Ja Kride, jos innostuisit enemmän kasvimaasta, niin voisit tuottaa vaikka mitä talvenkin varalle. Juhannuksena puusauna aaah...

- Kyllä isi, aivan, oikeassa olet. 

Kriden rahojen käyttöä ohjaava autopilotti oli jo pariin kertaan kierrättänyt kaikki neuvo- ja uhkausvalikoimansa, joten hän oli yksinkertaisesti kytkenyt notifikaatiot pois päältä. Luottotietoja ei ollut enää muillakaan työllinen-statuksen ulkopuolella olevilla. Vanhemmiltaan hän ei uskaltanut pyytää suoraan apua, sillä hän halusi säilyttää etäiset välit sekä henkisesti että etenkin fyysisesti. Vapauden hinta oli köyhyys. Mutta jospa paikka lääkiksessä varmistuisi, niin hänen ei tarvitsisi enää koskaan elää vanhempien ja olemattoman sosiaalituen varassa. Eikä etenkään niiden... muiden.

Hän kävi usein syömässä yliopiston henkilökunnattomassa RoboCup-ruokalassa. Xenia opiskeli toista vuotta lääkiksessä ja hän oli lähes väkisin ladannut opiskelijahintaan oikeuttavat aletunnisteensa Kriden rannekkeelle.  

- Minähän syön melkein päivittäin mamalla kunnollista ruokaa! Xenia rakasti stroganovia, blinejä ja koko entisen kotimaansa keittiötä. 

- RoboCupin ruuilla elää, mutta äitisi ruuat ovat elämyksiä. Ihme ettet liho, Kride ylisti kiitollisena. Hän puolestaan auttoi ystäväänsä ja tämän äitiä suomea vaativissa askareissa.

- Suomen kielesi alkaa olla erinomaista, mutta byrokratia ei vain taivu.

- Se on eri kieli. Venäjälläkin, Xenia puolusteli aina haukotellen haluttomuuttaan täytellä lomakkeita ja avata kirjekuoria. 

Tulevaisuus ensin -periaate oli pitänyt Kridenkin hoikkana. Kahden valmentavan välivuoden jälkeen hän oli lopulta uskaltautunut pääsykokeisiin. Opiskelupaikka oli kiinni vain empatiatestistä, johon harjoittelusta hän oli maksanut itsensä lähes nälkäkurjeksi bostonilaiselle valmentajalleen. 

- BUSM:n yhden miehen empatiakoulu saa kelvata - tässä taloustilanteessa, hän oli nurissut kauhistellessaan virallisten valmennuskurssien hintoja. 

Mutta mikäli empatiatestin reputtaisi, saisi heittää haaveet opiskella Suomessa lääkäriksi. Lopullisesti.

Nälkiintyminen nostatti inhottavia vilunväristyksiä ja kiristi pinnaa. Taloustilanne kaipasi taas nopeaa omatoimiratkaisua, joten Kride kirjautui sivustolle storycometrue.hot ja valikoi viidellä tähdellä luotettaviksi arvioitujen nimimerkkien kategorian. Suosituksista hän haki lähinnä vinkkejä nopeasta kassavirrasta.

Lolloby: "So Blue maksoi 50 % ennen ja 50 % heti jälkeen." 

Sussy: "Sain jopa 20 % bonarit."

Hän skrollasi aliasten tarinakuvauksia ja valikoi muutamia nopeilta ja helpoilta vaikuttavia potentiaalisia jatkoon. Mahdollisimman vähän rekvisiittaa, mahdollisimman paljon vuorosanoja, ei tanssia, toisen osapuolen tekemisiä hän ei halunnut nähdä, no recording, klik, klik. Alhainen verensokeri ja kiire olivat tässä puuhassa huono yhdistelmä. Yleensä hän hyödynsi palvelua käsikirjoittamalla fantasiatarinoita analfabeettisten ja mielikuvituksettomien käyttöön. Nopeammin ja enemmän tienasi toki toteuttamalla niitä itse. Hyvät tarinat olivat harvassa. Kun sellaisen tunnisti, hän saattoi poikkeuksellisesti ylittää tiukat rajansa.

Nimimerkki "So Blue" vaikutti sopivan reppanalta ja vaatimattomalta. Lisäksi hän oli online. Ja kaukana.

"Hi So Blue"

"Hi PearHoney, olen yksinäinen"

"Autanko?"

"Kiitos, nyt not so blue, haha"

"200 €, puolet ja puolet"

"Ok"

"Perehdyn tarinaasi, 5 min"

Kriden ilmoittamalle tilille siirtyi välittömästi 100 euroa. Leikkiä ei voisi kuitenkaan jättää tähän, sillä yksikin huono arvostelu laskisi hänen huipputoteuttajan pisteitään ja vähentäisi mahdollisuuksia hyödyntää tätä suhteellisen siistiä ja lähes riskitöntä rahanhankintapalvelua. "So Bluelle" riitti kaunis vaaleatukkainen, joka rupattelisi lapsellisen tarinan vuorosanoja ja paljastaisi muutamia naisellisia kohtiaan. Kride asetteli tummalle tukalleen pöyheän vitivaalean peruukin ja sujautti silmiinsä piilolinssit, jotka tekivät katseesta huumaantuneen. Kasvoille paksu ja suttuinen meikki. Takkahuoneen vaalealle seinälle hän heijasti taustakuvaksi hämyisen makuuhuonenäkymän ja avasi lopuksi kameran.

"Hei rakas, ihanaa kun tulit jo kotiin, paksun... lompakkosi kanssa. Olen odottanut sinua koko päivän." 

Kride huokaisi syvään ja toivoi selviävänsä näytelmästä ammattimaisesti retkahtamatta nauruun. Hän tuijotti intensiivisesti kameraan ja päätti heittäytyä.

Muutaman luovan minuutin jälkeen Kride saneli nopean viestin Xenian mobilerannekkeeseen:

"Hunny, nälkä. Tarjoan!"

Xenian pehmeä ääni vastasi samantien:

"Sorry ljubimaja, mamalla lounaalla. Joko?"

"Ei vielä, mutta näin päivinä, you know."

"Huomenna kirjastolla, ok?"

"Sí, terveisiä äidille."

Logoutin jälkeen Kride salli itselleen ylimääräisen suihkussakäynnin, lähinnä henkisen puhdistautumisen rituaalin. Kride oli saanut lämpimän veden kulutuksensa vähentymään keskimäärin alle kolmeenkymmeneen litraan päivässä. Yleensä hän peseytyi jääkylmässä virrassa, mutta nyt hän käänsi termostaattia kunnolla kuumalle ja lämmitti luitaan. Vesi huuhtoi kasvoilta meikit ja valutti mielen tyhjiin tarinoista ja toteutuksista. 

Verenkierron vilkastuessa hän alkoi jälleen kerran mietiskellä itsekseen Xenian läheistä äitisuhdetta. Xenia saattoi viettää koko viikonlopun maman lähiökaksiossa.

- Ai mitäkö teemme? Keskustelemme. Olemme vain.

- Vain keskustelette? Mistä? Kriden mielestä keskustelut hoituivat nopeammin rannekkeella.

- No mutta Kride! Aivan kaikesta. Katsellaan viime vuosituhannen venäläisiä elokuvia ja litkitään vodkaa. Itketään ja kikatetaan. Viime perjantaina nukahdimme sohvalle. Aamulla valmistimme melko suolaista zaftrakkia. 

Kride palasi mielessään aikaan, jolloin hänen perheensä asui tätä taloa. Isä pyöritti lämmitysteknologiafirmaansa aina ja kaikkialla, kun taas äiti hoiti kirjanpidon ja markkinoinnin. Se vaati öisiäkin mediavalmiuksia. Kotona kaikki olivat kytkettynä johonkin laitteeseen, ulkopuoliseen verkostoon tai pelimaailmaan. Vanhemmat kävivät jatkuvasti useita päällekkäisiä diskursseja jopa eri kielillä. Kride löysi jo alakoululaisena lääketieteellisesti suuntautuneen vertaisystäväpiirinsä ympäri maailmaa, eivätkä naapuruston lasten touhut häntä sen jälkeen kiinnostaneet. Äiti oli kai rakas, mutta että olisi höpötellyt viikonlopun ajan ihan kaikesta? Hän sulki vesihanan ja kietoutui jättipyyhkeeseen. Holotna!

Äitiä oli paras lähestyä mobiilisti, vaikka viereisestä huoneesta, jotta sai varmasti hänen huomionsa. Kride ei muistanut tunteneensa tarvetta olla perheen kanssa fyysisesti samassa tilassa tai lähikontaktissa. Hehän olivat käden ulottuvilla! Kride uskoi jopa haistavansa Chanel 5:n tuoksun sillä hetkellä, kun äidin espanjalaisia ylisanoja vilisevä puheensorina alkoi. Vain pikkuveljen kanssa kahdestaan Kride tunnisti halua katsoa toista silmiin, hassutella ja pörröttää päätä. Empatiakykyään hän alkoi epäillä jo varhain, mutta vasta Xenian ja tämän äidin välittömän läsnäsuhteen havainnointi synnytti aidon pelon siitä, tulisiko hän suoriutumaan testistä.

Pukeuduttuaan Kride tilasi Local Gourmetin pikapalvelusta proteiinipurilaisen ja kasviskoosteen, jonka pääraaka-ainekset tuotettiin paikallisella kattoviljelmällä vastiketyöllistettyjen voimin. Solidaarisuuslisä hinnassa oli kohtuullinen. Hän heräteklikkasi jälkiruuaksi pohjanmaalaista tyrnimarjasuklaata sekä pussillisen Aviakaupungin eläkeläisten osuuskunnan chiliomenalastuja.

- Pahus! Kotiinkuljetuksen hinta on taas noussut, Kride noitui ahneuden rajattomuutta.

Lastut Kride noutikin yleensä suoraan naapurilta, jonka ylisuuri tontti oli istutettu täyteen omenapuita. Hän maksoi mielummin tippiä pienille tuottajaille, kuin tuki voimalla Suomeen rynninyttä kansainvälistä ruuanjakeluketjua. Mutta nyt ei nälkä lukenut lakia.

Noin viiden minuutin päästä talon hälytysjärjestelmä ilmoitti pyöräkärrystä portilla. Pihasilmästä näkyi, kuinka raivoisa syysmyrsky pyöritti vaahteranlehtiä trombimaisin ottein pitkin pihaa. Ulko-oven varmuuskettingit temppuilivat, mutta Kride ei jättänyt niitä edes kemioissa ollessaan kytkemättä. Kaupan minimipalkkainen, aina leveästi hymyilevä aasialaislähetti veloitti ovenraosta rannekkeelta 95 euroa. 

- Kymmenen euro, thank you, bye, Kride tavasi sujauttaessaan tipin miehen kouraan. Hän sulki oven nopeasti.

Mitä harvempi ulkopuolinen tiesi hänen asuvan yksin, sitä turvallisemmaksi hän tunsi olonsa.

Aah ruokaa! Kride skannasi rannekkeellaan aterian, minkä jälkeen hän haukkasi purilaista kuin vesikauhuinen raadonsyöjä. Naudanlihan ja korvasienen makuisen mehevän keinolihapihvin nesteet tirahtivat pintaan. Salaattisilppu poukkoili pitkin rinnuksia. Taivaallista! Rannekkeeseen ohjelmoitu kalorisensori balanssoitui, ja Kride kytki ravintoilmoittimet jälleen päälle. Pitäisi pitää parempi huoli itsestään. Pääsykokeitakaan ei voinut enää käyttää tekosyynä laiminlyönneille: enemmän ruokaa ja ulkoilua. 

Enimmän nälän ohimentyä Kride loggasi itsensä virtuaaliseen ruokapöytään "Meds", jonka keskustelua oli jo pidempään värittänyt huolestunut perusvire. Kesken lounaspöytään asettumisen alkoi ranneke herjata tyrnisuklaan kaloreista.

 - Olepa sinä siinä hiljaa, Kriden vaiensi jälleen vikisevän valmentajansa. 

Ainakin Stephen Westman, Irene Zen ja Alideo Moro olivat paikalla. Pelkkä Alin nimi aktiivitilassa nosti punan Kriden poskille ja kohdensi verenkiertoa rauhattomuutta aiheuttavalla tavalla. Parempaa pöytäseuraa kuin kyseinen kolmikko ei löytyisi keskustan hienoimmista ravintoloista eikä etenkään paikallisista perinnekuppiloista, joissa notkui vain olutlasiin hukkuneita pissismummoja ja sekakäyttäjäsetiä. 

Kride silmäili nopeasti pääkohdat ystäviensä viimeisimmästä tallentuneesta keskustelunpätkästä. Ulkopuolinen ei ymmärtäisi sisällöstä käytännössä mitään, sillä heidän yhteinen kielensä oli sekoitus useita eri kieliä ja jopa murteita, lääketieteen slangin väännöksiä ja peiteilmaisuja. Tämä yhdeksästä erimaalaisesta henkilöstä koostuva yhteisö oli tuntenut vetoa ja yhteenkuuluvuutta toisiinsa lapsesta saakka. Heidän kommunikointitapansa oli syntynyt yhteisen elämänkokemuksen, paikallisten ja globaalisten elämänmenojen ja ongelmien hiomana. Lisäksi heitä yhdisti lähes identtinen huumorintaju. 

Kride tunsi huolenaiheen taustat tarkalleen. HIV-rokotteen vastustajat olivat levittäneet vuosien ajan propagandaansa Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan tuhoisin seurauksin. 

"Viime viikolla taas yli neljäkymmentä plussaa. Puolet alaikäisiä", Irene ei peitellyt epätoivoaan. Hän työskenteli rokoteprojektissa kansainvälisellä AIDS-klinikalla Kinshasassa. Taudin piti olla jo ihmiskunnan voittolistalla, mutta toisin kävi.  

"Geneve hoituu vielä", rauhoitteli Stephen. 

Irene, Stephen ja muut medsiläiset olivat vakuuttuneita siitä, että propagandan pääkoneistoa ohjattiin suoraan sveitsiläiseltä lääketehtaalta. Salaliittoteoreetikot ja kaikenlaiset luonnonuskovaiset toimivat viestin kiihkeänä kaikupohjana ympäri maailmaa.

Yksityisen looshin valo alkoi vilkkua kutsuvasti, mutta Kride lähetti pöytään viestin: 

"Ei vieläkään! Palaan myöhemmin." Kriden ja Alin sessiot venyivät yleensä niin pitkiksi, että vuorokaudenajat ja aikavyöhykkeet menettivät merkityksensä. Kun sormet väsyivät tekstin tuottamiseen, he vaihtoivat kuvaan ja puheeseen. Toisinaan he pitivät päiväkausia näyttöyhteyttä auki keskustelematta, kuullakseen ja välillä vain vilkaistakseen toisen elämän päivittäisiä ääniä ja puuhia. Kridestä tuntui tällöin siltä, kuin he asuisivat yhdessä, vaikka etäisyyttä Tartukseen olikin yli kolmetuhatta kilometriä. 

Pääsykokeiden jälkeen Kride oli kaivannut yksinoloa. Hän vältteli Xeniaa lukuun ottamatta muita ystäviään Medsissä, jopa Alia. Kride oli ryhmästä ainut, joka ei vielä ollut valmis lääkäri tai edes lääketieteen opiskelija. Elämänsä jännittävimmän kuukauden aikana hän ei enää kestänyt ystäviensä tiedusteluja aiheesta. Nämä kun olivat vitivarmoja siitä, että hän olisi hyväksyttyjen joukossa ja tarkoittivat kannustuksillaan tietysti vain hyvää. 

- Olet uskomaton tapaus! Pääset sisään vaikka silmät sidottuina. Huippuyliopistot tulevat taistelemaan sinusta. Alin vakuuttelut olivat syöpyneet Kriden pitkäkestoiseen muistiin.
- Ei empatiaa voi opetella. Se on sisäsyntyistä. Joillakin on, minulla ei. Testin pelko oli saanut Kriden siirtämään osallistumistaan eteenpäin ja eteenpäin. Onneksi Ali oli löytänyt suhteillaan Bostonkontaktin, jonka opastuksella Kride oli saanut koottua uskoa itseensä ja kasattua mielenrauhaansa niin, että hän vihdoin uskaltautui koitokseen. 

Reitti lääketieteelliseen oli muuttunut neulansilmäksi sen jälkeen, kun kansainväliset kovalla rahalla valmennetut opiskelijat valtasivat yli puolet Suomen EU-kiintiöidyistä aloituspaikoista. Pääsykokeista oli kehitetty monentasoinen jyväerotin, jotta sisään saatiin varmasti lahjakkaimmat ja motivoituneimmat opiskelijat. Kride koki pääsytestien empatiaosuuden epäreiluksi, sillä häntä kiinnosti tutkimustyön lisäksi ruumiiden ja muiden syvästi nukkuvien ihmisten leikkely. 

Seuraavaksi Alin ilmeisen huolestunut kontaktipyyntö nippasi sähköiskumaisesti Kriden ranteesta. Kyllähän Ali tiesi, miksi Kride eristäytyi, ja hyväksyi tilanteen. 

"A <3 K"

Kride puolestaan tiesi, että Xenia ja Ali keskustelivat hänestä säännöllisesti. 

"Meidän sulkeutunut, omaperäinen, mutta kovin sinnikäs suomalainen voisi uskoa vähän enemmän itseensä." 

Pieni elonmerkki riitti Alille. Kride piirsi sormenpäällään rannekeeseen "<3 xoxo" ja sulki yhteydet sekä Medsiin että Tartukseen. Non è facile. 

Takkahuoneessa hämärsi jo ilman sähkövaloa. Teknisten laitteiden kajo huokui kylmää. Onneksi tulipesän oranssi hiillos hohkasi kuumaa ja lämmitti kivimassaa, johon Kride nojasi mielihyvästä huokaisten selkänsä. Muutaman minuutin jälkeen kivi tuntui jo liiankin polttavalta. Kaksi pesällistä koivua riitti vuorokaudeksi, mutta halkokasa vaati päivittäistä ulkotyötä.

Kride puki tottuneesti päälleen teknisen haalarin, joka oli suunniteltu kestämään hikiset urakat ja arktiset olot. Kesäisin isä kaatoi äidin pohjanmaalaisesta perintömetsästä koivuja, joita säilytettiin takapihan eristetyssä tilassa kokonaisina tukkeina. 

- En tiedä, olisinko nainut äitiäsi ilman tätä metsää, isä oli pelleillyt viime kesänä moottorisahan varressa. Hän oli ollut lapsesta saakka varsinainen tapio. 

- Kannattaako näitä raahata täältä saakka metropoliin, Kride jaksoi päivitellä.

- Mikä oikein kannattaa?

Halkokasat kannatti ainakin säilyttää kuivumassa lukkojen takana, sillä öisin metropolin alueella liikkui varastelevia kulkijoita, joille kelpasi kaikki irtotavara.

Suomen ilmasto ei kyennyt yllättämään Krideä. Hän sujautti eteisessä säilyttämänsä kirveen reisitaskutelineeseen ja työnsi kaksin käsin kosteudesta paisuneen ulko-oven luonnonvoimia vastaan. Yliviety tekninen pukeutuminen oli levinnyt tietyn alakulttuurin keskuudesta lähes valtavirtaiseksi tyyliksi. Kaduilla pysähteli ikäihmisiäkin mihin sattui säätelemään asusteidensa lämpö- ja kosteustasapainoja sääoptimin mukaisiksi. Kriden haalari oli vanhaa venäläistä armeijajäämää: sen kuosi jäljitteli cyborgimaista metallinhohtoista muotoilua. Kridelle pääasia oli, että kapine toimi säässä kuin säässä. Hän oli lompsinut samassa haalarissa jo viisi vuotta pitkin Helsingin keskustaa ja Aviakaupungin takapihoja.

Vesisade käyttäytyi taas kummallisesti. Välillä ryöppysi lähes vaakatasossa ja samantien: hiljaisuus - kuin joku olisi sulkenut luonnonhanan. Päivän auringon lämmittämä savimaa hönki sisuksistaan vaaleaa höyryä, kun viileä sade yritti löytää reittejä imeytyä sen sisuksiin. Lahon löyhkä toi Kriden mieleen homehtuneet luokkahuoneet. Häntä huolestutti kaupunginosan vesitilanne: ojien ja kaivojen kapasiteetti ei kestäisi enää nykyistä suurempia sademääriä. Onko tässä ruvettava vielä ojankaivajaksi? 

Halonhakkuu kävi aina sekä terapiasta että treenistä. Ajatukset virtasivat tunturipuron lailla, selän lihakset jännittyivät ja rentoutuivat vuorotellen. Kride muotoili taidokkaasti kasan lähestulkoon identtisen kokoisia pätkiä sekä muutamia ohuempia lastuja sytykkeiksi. Tuuli puhalsi välillä niin voimakkaasti, että hengittäminen hankaloitui. Hengästytti muutenkin. 

 - Sitten kun vastaus tulee, niin aloitan kuntoilun taas tosissani, Kride jupisi mielessään ja pinosi puita syliinsä. Haalari tuuletti ja viilensi hikistä urakkaa. Syksyiset lehdet olisi pitänyt haravoida pihasta, mutta siihen puuhaan hän suunnitteli hyödyntävänsä polttopuilla hankkimaansa paikallisvaluuttaa ja naapurin lapsityövoimaa. Sinnikkäimmät vaahteranlehdet näyttivät kieppuvan vielä kiinni oksissa, hän huomasi sivusilmällä. Oudon moni ei ollut edes suostunut muuttamaan väriään syksyn sävyihin. Olikohan puissa taas jokin uusi kasvisairaus? 

Kesken biologisten ongelmien pohdinnan Kride oli yhtäkkiä lentää rähmälleen lehtivelliin äiti Maan saviseen syliin. Ranteeseen risahti vielä toinen pistävä sähköiskumainen kipristys, jonka voima tuntui varpaissa saakka, mutta siihen Kriden elimistö osasi jo varautua. Sydän alkoi jyskyttää aivan kuin joku hakkaisi suoraan nyrkillä rintaan. Onneksi hän oli ehtinyt saada puut pilkotuksi. Kirves sojotti jo kannonnokassa. Haalarin kirveeniskukestävyyttä hän ei ollut vielä testannutkaan.

 - Ei! En kestä. Lähden valelääkäriksi Murmanskiin...

Kalikat putosivat kolisten märkään maahan hänen sylistään. Kirves jäi kantoon, eikä sitä enää aamulla löytyisi. Kuin automaattiohjattuna Kride ampaisi pitkin harppauksin etupihalle ja suoraan sisälle. Varmuuskettingit unohtuivat lojumaan eteisen lattialle. Haalarin hän potki jaloistaan mytyksi keskelle olohuonetta. Takkahuoneessa hän avasi yhteyden ja haki kylpyhuoneesta kaksi uuden sukupolven biorauhoittavaa, nielaisi ne ilman vettä ja kirjautui järjestelmään, josta hänen itse ohjelmoimansa maksimihälytys oli lähtöisin. Tietyn viestin merkki.

Muista hengittää. Rauhallisesti ja pitkään, sisään ja ulos. Phuuuh. Muutaman joogahengityksen jälkeen kemikaali alkoi imeytyä elimistöön ja tasoittaa lihasvapinaa, järjestää ajatusten myräkkää. Kride tiesi, että tämä viesti ratkaisisi lopullisesti sen, toteutuisivatko hänen loppuelämänsä unelmat. Ne iltaisin sängyssä hereillä pitävät unelmat, joissa hän oikeasti auttoi ihmisiä, yhteiskuntia, maapalloa. Unelmat, jotka hän oli vuosien saatossa unelmoinut yhdessä ystäviensä kanssa Medsin lukemattomissa eri pöydissä. Juuri ne unelmat, jotka saattaisivat yhtenä päivänä yhteen kaikki nämä yhdeksän ihmistä.

Empatiatestin jälkeen Kriden fiilis oli ollut vanhan sananlaskun mukaan "fifti-sixti". Hän oli opetellut lukuisilla eri tavoilla kontrolloimaan mieltään, mutta silti pintaan pyrki kaikenlaista häiritsevää taikauskoista kohinaa ja pelkotiloja perusturvallisuuden ja itsetunnon palikoiden puuttumisesta.  

Yllättävän tyynesti hän sulki silmänsä ja kuunteli, kun väritön ja kliininen ääni alkoi sanella: 

Kristiina Hapro, syntynyt 18.4.2034. Aviakaupunki... hyväksytty lääketieteelliseen tiedekuntaan... fysiologia 100/100… anatomia 100/100... biologia 100/100... empatia 81/100...

Muuta litaniaa hän ei enää kuullut, eikä hänen tarvinnutkaan. Sisällä niin että heilahti! Rima. Mutta kuitenkin.

Onnellisuustsunami oli totaalisen tyhjentävä, täyttävä, keventävä, lämmittävä. Menneet ponnistelut, valvotut yöt, suunnitelmissa pysymiset. Ne johtivat vain ja ainoastaan tähän hetkeen. Hän antoi itsensä lillua hallitsemattomasti aalloilla täysin ikiomassa olotilassaan, vaikka tiesi, että täyttymys voimistuisi eksponentiaalisesti, kun sen jakaisi. Da! Kaikki kauan sitten yhdessä valmiiksi suunniteltu voisi toteutua. Aikaa oli varattu vielä kuusi vuotta, mutta Kride tiesi jo, että neljä riittäisi hänen osaltaan, ellei vähempikin. 

Hän antoi itsensä laskeutua pehmeästi todellisuuteen ja kirjautui jälleen storycometrue.hot -palveluun. Yli kolmesataa vain tätä hetkeä varten pantattua tarinaa vapautui tarjolle, ja rahaa alkoi virrata tilille välittömästi. Lääkärileikit ja sairaanhoitajafantasiat poimittiin taas ensimmäisinä toteutukseen, mikä ei hämmästyttänyt, mutta kummastutti Krideä aina vain. Kun Alicanten lentojen hinta tuli kuitatuksi, hän varasi Medsiin juhlaillallispöydän yhdeksälle ja jätti pöytään alustavan menun: 

"Kaikille tilattu italialaista plus viinit LG:stä. Vain Kinshasassa omat eväät. Pitkiä puheita luvassa. Parempaa päälle :)" Tämän jälkeen hän yhteytti itsensä rannekkeellaan Aliin ja Xeniaan.

Heille hän kertoisi uutisensa ensimmäisenä. Kuunteluttaisi uudestaan ja uudestaan saamansa viestin. Jakaisi ja moninkertaistaisi tuntemansa onnen ja odotuksen täyttymyksen. Kaikista maapallon miljardeista ihmisistä juuri heidän kanssaan.