Häiritsevä
matalataajuinen murina havahdutti Kriden kesken syvintä keskittymistä vaativan
vaiheen. Potilaan henki oli käytännössä kiinni juuri siitä, ettei edes
palosireenin ulvonta herpaannuttaisi häntä, saati mikään vähempi
häiriötekijä.
- Durak!
Kride pudotti puikot näpeistään ja laski kuulokkeet äkäisesti pöydänkulmalle.
Puolihuolestunein ilmein hän vilkaisi sensoreita ja hälytyslaitteita: suoraa
viivaa, vilkkuvaa punaista. Ympärillä mekaanisesti hääräävät sairaanhoitajat
eivät ryhtyneet oma-aloitteisesti elvytystoimiin, vaikka kirurgi hyytyi.
Sisarten ilmeet näyttivät kauhistuneilta. He osoittelivat vuoroin potilasta, vuoroin dataa. HUS:n sydänkirurgian
virtuaalioppimateriaaleista löytyi edelleen aivan liikaa selkeitä epäkohtia ja
puutteita, 2010-luvun ilmettä. Todellisessa elämässä elvytys hoitui toki
pääosin defibrilaatiorobolla, mutta sairaanhoitajankin tulisi osata elvyttää
taitavilla kätösillään vaikka keskellä Kehätietä - saati sitten
leikkauspöydällä.
Häiriön lähde paikantui omaan vatsaan. Puutostila. Ravintovaje. Kride ei heti muistanut, koska hän oli viimeksi haukannut jotakin suuhunsa. Kirurgiset harjoitteet ottivat totaalisesti valtaansa, tehokkaammin kuin lääketieteelliset sosiaaliset universaaliverkostot tai parhaimmatkaan kemialliset turvaviihdykkeet. Viime kuukauden ajan Kride oli paennut odotuksen piinaa päivittäin yhä vaativamman tason harjoitteisiin. Seuraava kouristus sattui: ruokailusta oli täytynyt viivähtää tuntikausia.
Hän kirjautui lähimmän Local Gourmetin sivulle ja tarkisti,
oliko päiväyspoistettavissa mitään edullista proteiini-intensiivistä tarjolla.
Jos vielä hakisi itse, niin säästäisi. Valikoima vaikutti kuitenkin surkealta, tai lähinnä taloustilanteeseen vastaamattomalta. Hurstin perillisten
ruokaliukuhihnalle näytti erään kaupunkiaktiivin kameran mukaan mutkittelevan ainakin sadan metrin
rääsyläinen jono. Cityviljelyiltamiakaan ei järjestetty enää kuin
keskiviikkoisin, ja tänään oli vasta tiistai. Osallistaminen ja yhteisöllisyys
kiinnostivat nykyään vain vanhoja hiphoppareita.
Kride kiristi tummaa puolipitkää ponihäntäänsä ja vilkaisi
kameran peiliin. Vanhemmille tuli näyttää siistiä olemusta ja tyyntä ilmettä.
Hän rasvasi kuivuneet huulensa ja kiinnitti klipsiripset. Torreviejassa +18,
paistoi. Lukaalin ikkunasta kameraan heijastui joka kerta sama Buenabordellin
laiskastipyörivä logo. Perheenjäsenet näyttivät siestailevan, joten Kride sulki
yhteyden viestiä jättämättä.
Suomessa oli kuulemma vielä tällä vuosituhannella ollut lumisia
pakkastalvia, mutta tuskin kukaan edes 2020-luvulla syntynyt oli enää hiihtänyt
metropolialueella. Kride oli mukautunut pimeyteen, loskaisuuteen ja märkään
synkkyyteen.
- Äiti, koska oikein uskot, että kesän valo riittää
minulle talveksikin, hän joutui inttämään säännöllisesti. Kride ei kadehtinut
etätyövanhempiensa asuinoloja, vaikka tälläkin hetkellä tuuli viuhui nurkissa
25 metrin sekuntinopeudella. Hän ei myöskään ikävöinyt isää eikä äitiä.
Pikkuveljeä, ehkä vähän. Veljen hiekanpölyttämän tukan tuoksumuisto kirveli joskus silmissä.
Kride lämmitti perheensä kahdensadan neliön omakotitalosta
asumiskelpoiseksi vain alakerran takallista huonetta, jonne hän oli kerännyt
kaiken tekniikan. Hän sytytti päivittäin huolellisesti tulipesän, jonka
erikoiskivimateriaali ylläpiti koko alakerran peruslämmön
rakenteiden vaatimalla tasolla. Yläkertaan hormin yhteyteen oli sijoitettu
putkisto, joka hyödynsi savun palokaasujen lämmön toisen kerroksen tarpeisiin.
Isän rakennuttama järjestelmä oli ollut aikoinaan hänen firmansa kehittämää,
täysin uudenlaista tekniikkaa. Nyttemmin kuumaa ilmaa ei edes lain mukaan
saanut vapauttaa harakoille.
Kolme vuotta itsenäisenä linnanneitona oli koulinut Kridestä
näppärän ja maalaisjärkevän. Hän asetteli takkaan sylillisen koivuklapeja, joiden
ritinä lievitti juuri sopivasti yksinolon tunnetta. Palavan puun tuoksu
muistutti isästä.
- Puut ladotaan aina vaakasuoraan, isä oli toistanut
opettavaiseen sävyyn joka kerta tulisijaa täyttäessään. Tuli ja puu olivat
hänen elementtinsä.
Kun vanhemmat muuttivat lopullisesti valoisampaan osaan Eurooppaa,
Kride oli salaa toivonut, että talo olisi myyty ja että hän olisi saanut
hallita helppoa keskustahuoneistoa. Mutta isä ei luottanut yhtiömuotoiseen
asumiseen. Heikoimmissa yhtiöissä asusti enää alialivuokralaisia,
halpatyöläisiä ja lumeosoitetta tarvitsevia asunnottomia. Vladimirit
Security-Ohranasta osasivat vaihtaa hetkessä asunnon väestön maksukykyisempiin,
jos tarve sellaista vaati.
- Miksi maksaa muiden välinpitämättömyydestä ja ongelmista? Ja
Kride, jos innostuisit enemmän kasvimaasta, niin voisit tuottaa vaikka mitä
talvenkin varalle. Juhannuksena puusauna aaah...
- Kyllä isi, aivan, oikeassa olet.
Kriden rahojen käyttöä ohjaava autopilotti oli jo pariin kertaan
kierrättänyt kaikki neuvo- ja uhkausvalikoimansa, joten hän oli
yksinkertaisesti kytkenyt notifikaatiot pois päältä. Luottotietoja ei ollut
enää muillakaan työllinen-statuksen ulkopuolella olevilla. Vanhemmiltaan hän ei
uskaltanut pyytää suoraan apua, sillä hän halusi säilyttää etäiset välit sekä
henkisesti että etenkin fyysisesti. Vapauden hinta oli köyhyys. Mutta jospa paikka lääkiksessä varmistuisi, niin hänen ei tarvitsisi enää koskaan elää
vanhempien ja olemattoman sosiaalituen varassa. Eikä etenkään niiden... muiden.
Hän kävi usein syömässä yliopiston henkilökunnattomassa
RoboCup-ruokalassa. Xenia opiskeli toista vuotta lääkiksessä ja hän oli lähes väkisin ladannut opiskelijahintaan oikeuttavat aletunnisteensa Kriden rannekkeelle.
- Minähän syön melkein päivittäin mamalla kunnollista ruokaa!
Xenia rakasti stroganovia, blinejä ja koko entisen kotimaansa keittiötä.
- RoboCupin ruuilla elää, mutta äitisi ruuat ovat elämyksiä.
Ihme ettet liho, Kride ylisti kiitollisena. Hän puolestaan auttoi ystäväänsä ja tämän äitiä
suomea vaativissa askareissa.
- Suomen kielesi alkaa olla erinomaista, mutta byrokratia ei
vain taivu.
- Se on eri kieli. Venäjälläkin, Xenia puolusteli aina
haukotellen haluttomuuttaan täytellä lomakkeita ja avata kirjekuoria.
Tulevaisuus ensin -periaate oli pitänyt Kridenkin hoikkana. Kahden valmentavan välivuoden jälkeen hän oli lopulta uskaltautunut pääsykokeisiin. Opiskelupaikka oli kiinni vain empatiatestistä, johon
harjoittelusta hän oli maksanut itsensä lähes nälkäkurjeksi bostonilaiselle
valmentajalleen.
- BUSM:n yhden miehen empatiakoulu saa kelvata - tässä
taloustilanteessa, hän oli nurissut kauhistellessaan virallisten
valmennuskurssien hintoja.
Mutta mikäli empatiatestin reputtaisi, saisi heittää haaveet
opiskella Suomessa lääkäriksi. Lopullisesti.
Nälkiintyminen nostatti inhottavia vilunväristyksiä ja kiristi
pinnaa. Taloustilanne kaipasi taas nopeaa omatoimiratkaisua, joten Kride
kirjautui sivustolle storycometrue.hot ja valikoi viidellä tähdellä
luotettaviksi arvioitujen nimimerkkien kategorian. Suosituksista hän haki
lähinnä vinkkejä nopeasta kassavirrasta.
Lolloby: "So Blue maksoi 50 % ennen ja 50 % heti
jälkeen."
Sussy: "Sain jopa 20 % bonarit."
Hän skrollasi aliasten tarinakuvauksia ja valikoi muutamia
nopeilta ja helpoilta vaikuttavia potentiaalisia jatkoon. Mahdollisimman vähän
rekvisiittaa, mahdollisimman paljon vuorosanoja, ei tanssia, toisen osapuolen
tekemisiä hän ei halunnut nähdä, no recording, klik, klik. Alhainen verensokeri
ja kiire olivat tässä puuhassa huono yhdistelmä. Yleensä hän hyödynsi palvelua
käsikirjoittamalla fantasiatarinoita analfabeettisten ja mielikuvituksettomien
käyttöön. Nopeammin ja enemmän tienasi toki toteuttamalla niitä itse. Hyvät
tarinat olivat harvassa. Kun sellaisen tunnisti, hän saattoi poikkeuksellisesti
ylittää tiukat rajansa.
Nimimerkki "So Blue" vaikutti sopivan reppanalta ja
vaatimattomalta. Lisäksi hän oli online. Ja kaukana.
"Hi So Blue"
"Hi PearHoney, olen yksinäinen"
"Autanko?"
"Kiitos, nyt not so blue, haha"
"200 €, puolet ja puolet"
"Ok"
"Perehdyn tarinaasi, 5 min"
Kriden ilmoittamalle tilille siirtyi välittömästi 100 euroa.
Leikkiä ei voisi kuitenkaan jättää tähän, sillä yksikin huono arvostelu laskisi
hänen huipputoteuttajan pisteitään ja vähentäisi mahdollisuuksia hyödyntää tätä
suhteellisen siistiä ja lähes riskitöntä rahanhankintapalvelua. "So
Bluelle" riitti kaunis vaaleatukkainen, joka rupattelisi lapsellisen
tarinan vuorosanoja ja paljastaisi muutamia naisellisia kohtiaan. Kride
asetteli tummalle tukalleen pöyheän vitivaalean peruukin ja sujautti silmiinsä
piilolinssit, jotka tekivät katseesta huumaantuneen. Kasvoille paksu ja
suttuinen meikki. Takkahuoneen vaalealle seinälle hän heijasti taustakuvaksi
hämyisen makuuhuonenäkymän ja avasi lopuksi kameran.
"Hei rakas, ihanaa kun tulit jo kotiin, paksun... lompakkosi
kanssa. Olen odottanut sinua koko päivän."
Kride huokaisi syvään ja toivoi selviävänsä näytelmästä
ammattimaisesti retkahtamatta nauruun. Hän tuijotti intensiivisesti kameraan ja
päätti heittäytyä.
Muutaman luovan minuutin jälkeen Kride saneli nopean viestin
Xenian mobilerannekkeeseen:
"Hunny, nälkä. Tarjoan!"
Xenian pehmeä ääni vastasi samantien:
"Sorry ljubimaja, mamalla lounaalla. Joko?"
"Ei vielä, mutta näin päivinä, you know."
"Huomenna kirjastolla, ok?"
"Sí, terveisiä äidille."
Logoutin jälkeen Kride salli itselleen ylimääräisen
suihkussakäynnin, lähinnä henkisen puhdistautumisen rituaalin. Kride oli saanut
lämpimän veden kulutuksensa vähentymään keskimäärin alle kolmeenkymmeneen
litraan päivässä. Yleensä hän peseytyi jääkylmässä virrassa, mutta nyt hän
käänsi termostaattia kunnolla kuumalle ja lämmitti luitaan. Vesi huuhtoi
kasvoilta meikit ja valutti mielen tyhjiin tarinoista ja toteutuksista.
Verenkierron vilkastuessa hän alkoi jälleen kerran mietiskellä itsekseen Xenian läheistä äitisuhdetta. Xenia saattoi viettää koko viikonlopun maman lähiökaksiossa.
Verenkierron vilkastuessa hän alkoi jälleen kerran mietiskellä itsekseen Xenian läheistä äitisuhdetta. Xenia saattoi viettää koko viikonlopun maman lähiökaksiossa.
- Ai mitäkö teemme? Keskustelemme. Olemme vain.
- Vain keskustelette? Mistä? Kriden mielestä keskustelut
hoituivat nopeammin rannekkeella.
- No mutta Kride! Aivan kaikesta. Katsellaan viime vuosituhannen
venäläisiä elokuvia ja litkitään vodkaa. Itketään ja kikatetaan. Viime
perjantaina nukahdimme sohvalle. Aamulla valmistimme melko suolaista zaftrakkia.
Kride palasi mielessään aikaan, jolloin hänen perheensä asui
tätä taloa. Isä pyöritti lämmitysteknologiafirmaansa aina ja kaikkialla, kun
taas äiti hoiti kirjanpidon ja markkinoinnin. Se vaati öisiäkin
mediavalmiuksia. Kotona kaikki olivat kytkettynä johonkin laitteeseen,
ulkopuoliseen verkostoon tai pelimaailmaan. Vanhemmat kävivät jatkuvasti useita
päällekkäisiä diskursseja jopa eri kielillä. Kride löysi jo alakoululaisena
lääketieteellisesti suuntautuneen vertaisystäväpiirinsä ympäri maailmaa,
eivätkä naapuruston lasten touhut häntä sen jälkeen kiinnostaneet. Äiti oli kai
rakas, mutta että olisi höpötellyt viikonlopun ajan ihan kaikesta? Hän sulki
vesihanan ja kietoutui jättipyyhkeeseen. Holotna!
Äitiä oli paras lähestyä mobiilisti, vaikka viereisestä
huoneesta, jotta sai varmasti hänen huomionsa. Kride ei muistanut
tunteneensa tarvetta olla perheen kanssa fyysisesti samassa tilassa tai
lähikontaktissa. Hehän olivat käden ulottuvilla! Kride uskoi jopa haistavansa
Chanel 5:n tuoksun sillä hetkellä, kun äidin espanjalaisia ylisanoja vilisevä
puheensorina alkoi. Vain pikkuveljen kanssa kahdestaan Kride tunnisti halua
katsoa toista silmiin, hassutella ja pörröttää päätä. Empatiakykyään hän alkoi
epäillä jo varhain, mutta vasta Xenian ja tämän äidin välittömän läsnäsuhteen
havainnointi synnytti aidon pelon siitä, tulisiko hän suoriutumaan
testistä.
Pukeuduttuaan Kride tilasi Local Gourmetin pikapalvelusta
proteiinipurilaisen ja kasviskoosteen, jonka pääraaka-ainekset tuotettiin
paikallisella kattoviljelmällä vastiketyöllistettyjen voimin. Solidaarisuuslisä
hinnassa oli kohtuullinen. Hän heräteklikkasi jälkiruuaksi pohjanmaalaista
tyrnimarjasuklaata sekä pussillisen Aviakaupungin eläkeläisten osuuskunnan
chiliomenalastuja.
- Pahus! Kotiinkuljetuksen hinta on taas noussut, Kride
noitui ahneuden rajattomuutta.
Lastut Kride noutikin yleensä suoraan naapurilta, jonka ylisuuri
tontti oli istutettu täyteen omenapuita. Hän maksoi mielummin tippiä pienille
tuottajaille, kuin tuki voimalla Suomeen rynninyttä kansainvälistä
ruuanjakeluketjua. Mutta nyt ei nälkä lukenut lakia.
Noin viiden minuutin päästä talon hälytysjärjestelmä ilmoitti
pyöräkärrystä portilla. Pihasilmästä näkyi, kuinka raivoisa syysmyrsky pyöritti
vaahteranlehtiä trombimaisin ottein pitkin pihaa. Ulko-oven varmuuskettingit
temppuilivat, mutta Kride ei jättänyt niitä edes kemioissa ollessaan
kytkemättä. Kaupan minimipalkkainen, aina leveästi hymyilevä aasialaislähetti
veloitti ovenraosta rannekkeelta 95 euroa.
- Kymmenen euro, thank you, bye, Kride tavasi sujauttaessaan
tipin miehen kouraan. Hän sulki oven nopeasti.
Mitä harvempi ulkopuolinen tiesi hänen asuvan yksin, sitä
turvallisemmaksi hän tunsi olonsa.
Aah ruokaa! Kride skannasi rannekkeellaan aterian, minkä jälkeen
hän haukkasi purilaista kuin vesikauhuinen raadonsyöjä. Naudanlihan ja
korvasienen makuisen mehevän keinolihapihvin nesteet tirahtivat pintaan.
Salaattisilppu poukkoili pitkin rinnuksia. Taivaallista! Rannekkeeseen
ohjelmoitu kalorisensori balanssoitui, ja Kride kytki ravintoilmoittimet
jälleen päälle. Pitäisi pitää parempi huoli itsestään. Pääsykokeitakaan ei
voinut enää käyttää tekosyynä laiminlyönneille: enemmän ruokaa ja
ulkoilua.
Enimmän nälän ohimentyä Kride loggasi itsensä
virtuaaliseen ruokapöytään "Meds", jonka keskustelua oli jo pidempään
värittänyt huolestunut perusvire. Kesken lounaspöytään asettumisen alkoi
ranneke herjata tyrnisuklaan kaloreista.
- Olepa sinä siinä hiljaa, Kriden vaiensi jälleen
vikisevän valmentajansa.
Ainakin Stephen Westman, Irene Zen ja Alideo Moro olivat
paikalla. Pelkkä Alin nimi aktiivitilassa nosti punan Kriden poskille ja
kohdensi verenkiertoa rauhattomuutta aiheuttavalla tavalla. Parempaa
pöytäseuraa kuin kyseinen kolmikko ei löytyisi keskustan hienoimmista
ravintoloista eikä etenkään paikallisista perinnekuppiloista, joissa notkui
vain olutlasiin hukkuneita pissismummoja ja sekakäyttäjäsetiä.
Kride silmäili nopeasti pääkohdat ystäviensä viimeisimmästä
tallentuneesta keskustelunpätkästä. Ulkopuolinen ei ymmärtäisi sisällöstä
käytännössä mitään, sillä heidän yhteinen kielensä oli sekoitus useita eri
kieliä ja jopa murteita, lääketieteen slangin väännöksiä ja peiteilmaisuja.
Tämä yhdeksästä erimaalaisesta henkilöstä koostuva yhteisö oli tuntenut vetoa ja yhteenkuuluvuutta toisiinsa lapsesta saakka. Heidän
kommunikointitapansa oli syntynyt yhteisen elämänkokemuksen, paikallisten ja globaalisten
elämänmenojen ja ongelmien hiomana. Lisäksi heitä yhdisti lähes identtinen huumorintaju.
Kride tunsi huolenaiheen taustat tarkalleen. HIV-rokotteen
vastustajat olivat levittäneet vuosien ajan propagandaansa Saharan
eteläpuoliseen Afrikkaan tuhoisin seurauksin.
"Viime viikolla taas yli neljäkymmentä plussaa. Puolet
alaikäisiä", Irene ei peitellyt epätoivoaan. Hän työskenteli
rokoteprojektissa kansainvälisellä AIDS-klinikalla Kinshasassa. Taudin piti
olla jo ihmiskunnan voittolistalla, mutta toisin kävi.
"Geneve hoituu vielä", rauhoitteli Stephen.
Irene, Stephen ja muut medsiläiset olivat vakuuttuneita siitä,
että propagandan pääkoneistoa ohjattiin suoraan sveitsiläiseltä lääketehtaalta.
Salaliittoteoreetikot ja kaikenlaiset luonnonuskovaiset toimivat viestin
kiihkeänä kaikupohjana ympäri maailmaa.
Yksityisen looshin valo alkoi vilkkua kutsuvasti, mutta Kride
lähetti pöytään viestin:
"Ei vieläkään! Palaan myöhemmin." Kriden ja Alin
sessiot venyivät yleensä niin pitkiksi, että vuorokaudenajat ja aikavyöhykkeet
menettivät merkityksensä. Kun sormet väsyivät tekstin tuottamiseen, he
vaihtoivat kuvaan ja puheeseen. Toisinaan he pitivät päiväkausia näyttöyhteyttä
auki keskustelematta, kuullakseen ja välillä vain vilkaistakseen toisen elämän
päivittäisiä ääniä ja puuhia. Kridestä tuntui tällöin siltä, kuin he asuisivat
yhdessä, vaikka etäisyyttä Tartukseen olikin yli kolmetuhatta kilometriä.
Pääsykokeiden jälkeen Kride oli kaivannut yksinoloa. Hän
vältteli Xeniaa lukuun ottamatta muita ystäviään Medsissä, jopa Alia. Kride oli
ryhmästä ainut, joka ei vielä ollut valmis lääkäri tai edes lääketieteen
opiskelija. Elämänsä jännittävimmän kuukauden aikana hän ei enää kestänyt
ystäviensä tiedusteluja aiheesta. Nämä kun olivat vitivarmoja siitä, että hän
olisi hyväksyttyjen joukossa ja tarkoittivat kannustuksillaan tietysti vain
hyvää.
- Olet uskomaton tapaus! Pääset sisään vaikka silmät sidottuina. Huippuyliopistot tulevat taistelemaan sinusta. Alin vakuuttelut olivat syöpyneet Kriden pitkäkestoiseen muistiin.
- Ei empatiaa voi opetella. Se on sisäsyntyistä. Joillakin on, minulla ei. Testin pelko oli saanut Kriden siirtämään osallistumistaan eteenpäin ja eteenpäin. Onneksi Ali oli löytänyt suhteillaan Bostonkontaktin, jonka opastuksella Kride oli saanut koottua uskoa itseensä ja kasattua mielenrauhaansa niin, että hän vihdoin uskaltautui koitokseen.
Reitti lääketieteelliseen oli muuttunut neulansilmäksi sen jälkeen, kun kansainväliset kovalla rahalla valmennetut opiskelijat valtasivat yli puolet Suomen EU-kiintiöidyistä aloituspaikoista. Pääsykokeista oli kehitetty monentasoinen jyväerotin, jotta sisään saatiin varmasti lahjakkaimmat ja motivoituneimmat opiskelijat. Kride koki pääsytestien empatiaosuuden epäreiluksi, sillä häntä kiinnosti tutkimustyön lisäksi ruumiiden ja muiden syvästi nukkuvien ihmisten leikkely.
Seuraavaksi Alin ilmeisen huolestunut kontaktipyyntö nippasi
sähköiskumaisesti Kriden ranteesta. Kyllähän Ali tiesi, miksi Kride eristäytyi,
ja hyväksyi tilanteen.
"A <3 K"
Kride puolestaan tiesi, että Xenia ja Ali keskustelivat hänestä
säännöllisesti.
"Meidän sulkeutunut, omaperäinen, mutta kovin sinnikäs
suomalainen voisi uskoa vähän enemmän itseensä."
Pieni elonmerkki riitti Alille. Kride piirsi sormenpäällään
rannekeeseen "<3 xoxo" ja sulki yhteydet sekä Medsiin että
Tartukseen. Non è facile.
Takkahuoneessa hämärsi jo ilman sähkövaloa. Teknisten laitteiden
kajo huokui kylmää. Onneksi tulipesän oranssi hiillos hohkasi kuumaa ja
lämmitti kivimassaa, johon Kride nojasi mielihyvästä huokaisten selkänsä.
Muutaman minuutin jälkeen kivi tuntui jo liiankin polttavalta. Kaksi pesällistä
koivua riitti vuorokaudeksi, mutta halkokasa vaati päivittäistä ulkotyötä.
Kride puki tottuneesti päälleen teknisen haalarin, joka oli
suunniteltu kestämään hikiset urakat ja arktiset olot. Kesäisin isä kaatoi
äidin pohjanmaalaisesta perintömetsästä koivuja, joita säilytettiin takapihan
eristetyssä tilassa kokonaisina tukkeina.
- En tiedä, olisinko nainut äitiäsi ilman tätä metsää, isä oli
pelleillyt viime kesänä moottorisahan varressa. Hän oli ollut lapsesta saakka
varsinainen tapio.
- Kannattaako näitä raahata täältä saakka metropoliin, Kride
jaksoi päivitellä.
- Mikä oikein kannattaa?
Halkokasat kannatti ainakin säilyttää kuivumassa lukkojen takana, sillä öisin metropolin alueella liikkui varastelevia kulkijoita,
joille kelpasi kaikki irtotavara.
Suomen ilmasto ei kyennyt yllättämään Krideä. Hän sujautti
eteisessä säilyttämänsä kirveen reisitaskutelineeseen ja työnsi kaksin käsin
kosteudesta paisuneen ulko-oven luonnonvoimia vastaan. Yliviety tekninen
pukeutuminen oli levinnyt tietyn alakulttuurin keskuudesta lähes
valtavirtaiseksi tyyliksi. Kaduilla pysähteli ikäihmisiäkin mihin sattui
säätelemään asusteidensa lämpö- ja kosteustasapainoja sääoptimin mukaisiksi.
Kriden haalari oli vanhaa venäläistä armeijajäämää: sen kuosi jäljitteli
cyborgimaista metallinhohtoista muotoilua. Kridelle pääasia oli, että kapine
toimi säässä kuin säässä. Hän oli lompsinut samassa haalarissa jo viisi vuotta
pitkin Helsingin keskustaa ja Aviakaupungin takapihoja.
Vesisade käyttäytyi taas kummallisesti. Välillä ryöppysi lähes
vaakatasossa ja samantien: hiljaisuus - kuin joku olisi sulkenut luonnonhanan.
Päivän auringon lämmittämä savimaa hönki sisuksistaan vaaleaa höyryä, kun
viileä sade yritti löytää reittejä imeytyä sen sisuksiin. Lahon löyhkä toi
Kriden mieleen homehtuneet luokkahuoneet. Häntä huolestutti kaupunginosan
vesitilanne: ojien ja kaivojen kapasiteetti ei kestäisi enää nykyistä suurempia
sademääriä. Onko tässä ruvettava vielä ojankaivajaksi?
Halonhakkuu kävi aina sekä terapiasta että treenistä. Ajatukset
virtasivat tunturipuron lailla, selän lihakset jännittyivät ja rentoutuivat
vuorotellen. Kride muotoili taidokkaasti kasan lähestulkoon identtisen
kokoisia pätkiä sekä muutamia ohuempia lastuja sytykkeiksi. Tuuli puhalsi
välillä niin voimakkaasti, että hengittäminen hankaloitui. Hengästytti
muutenkin.
- Sitten kun vastaus tulee, niin aloitan kuntoilun taas
tosissani, Kride jupisi mielessään ja pinosi puita syliinsä. Haalari tuuletti ja viilensi hikistä urakkaa. Syksyiset
lehdet olisi pitänyt haravoida pihasta, mutta siihen puuhaan hän suunnitteli
hyödyntävänsä polttopuilla hankkimaansa paikallisvaluuttaa ja naapurin
lapsityövoimaa. Sinnikkäimmät vaahteranlehdet näyttivät kieppuvan vielä kiinni
oksissa, hän huomasi sivusilmällä. Oudon moni ei ollut edes suostunut
muuttamaan väriään syksyn sävyihin. Olikohan puissa taas jokin uusi
kasvisairaus?
Kesken biologisten ongelmien pohdinnan Kride oli yhtäkkiä lentää
rähmälleen lehtivelliin äiti Maan saviseen syliin. Ranteeseen risahti vielä
toinen pistävä sähköiskumainen kipristys, jonka voima tuntui varpaissa saakka,
mutta siihen Kriden elimistö osasi jo varautua. Sydän alkoi jyskyttää aivan
kuin joku hakkaisi suoraan nyrkillä rintaan. Onneksi hän oli ehtinyt saada puut pilkotuksi. Kirves sojotti jo kannonnokassa. Haalarin kirveeniskukestävyyttä hän
ei ollut vielä testannutkaan.
- Ei! En kestä. Lähden valelääkäriksi Murmanskiin...
Kalikat putosivat kolisten märkään maahan hänen sylistään.
Kirves jäi kantoon, eikä sitä enää aamulla löytyisi. Kuin
automaattiohjattuna Kride ampaisi pitkin harppauksin etupihalle ja suoraan
sisälle. Varmuuskettingit unohtuivat lojumaan eteisen lattialle. Haalarin hän
potki jaloistaan mytyksi keskelle olohuonetta. Takkahuoneessa hän avasi
yhteyden ja haki kylpyhuoneesta kaksi uuden sukupolven biorauhoittavaa,
nielaisi ne ilman vettä ja kirjautui järjestelmään, josta hänen itse
ohjelmoimansa maksimihälytys oli lähtöisin. Tietyn viestin merkki.
Muista hengittää. Rauhallisesti ja pitkään, sisään ja ulos.
Phuuuh. Muutaman joogahengityksen jälkeen kemikaali alkoi imeytyä elimistöön ja
tasoittaa lihasvapinaa, järjestää ajatusten myräkkää. Kride tiesi, että tämä
viesti ratkaisisi lopullisesti sen, toteutuisivatko hänen loppuelämänsä
unelmat. Ne iltaisin sängyssä hereillä pitävät unelmat, joissa hän oikeasti
auttoi ihmisiä, yhteiskuntia, maapalloa. Unelmat, jotka hän oli vuosien
saatossa unelmoinut yhdessä ystäviensä kanssa Medsin lukemattomissa eri
pöydissä. Juuri ne unelmat, jotka saattaisivat yhtenä päivänä yhteen kaikki nämä
yhdeksän ihmistä.
Empatiatestin jälkeen Kriden fiilis oli ollut vanhan sananlaskun
mukaan "fifti-sixti". Hän oli opetellut lukuisilla eri tavoilla
kontrolloimaan mieltään, mutta silti pintaan pyrki kaikenlaista häiritsevää
taikauskoista kohinaa ja pelkotiloja perusturvallisuuden ja itsetunnon palikoiden puuttumisesta.
Yllättävän tyynesti hän sulki silmänsä ja kuunteli, kun väritön
ja kliininen ääni alkoi sanella:
Kristiina Hapro, syntynyt 18.4.2034. Aviakaupunki... hyväksytty
lääketieteelliseen tiedekuntaan... fysiologia 100/100… anatomia 100/100...
biologia 100/100... empatia 81/100...
Muuta litaniaa hän ei enää kuullut, eikä hänen tarvinnutkaan. Sisällä niin että heilahti! Rima. Mutta kuitenkin.
Onnellisuustsunami oli totaalisen tyhjentävä, täyttävä,
keventävä, lämmittävä. Menneet ponnistelut, valvotut yöt, suunnitelmissa
pysymiset. Ne johtivat vain ja ainoastaan tähän hetkeen. Hän antoi itsensä
lillua hallitsemattomasti aalloilla täysin ikiomassa olotilassaan, vaikka
tiesi, että täyttymys voimistuisi eksponentiaalisesti, kun sen jakaisi. Da!
Kaikki kauan sitten yhdessä valmiiksi suunniteltu voisi toteutua. Aikaa oli
varattu vielä kuusi vuotta, mutta Kride tiesi jo, että neljä riittäisi hänen
osaltaan, ellei vähempikin.
Hän antoi itsensä laskeutua pehmeästi todellisuuteen ja
kirjautui jälleen storycometrue.hot -palveluun. Yli kolmesataa vain tätä hetkeä
varten pantattua tarinaa vapautui tarjolle, ja rahaa alkoi virrata tilille
välittömästi. Lääkärileikit ja sairaanhoitajafantasiat poimittiin taas
ensimmäisinä toteutukseen, mikä ei hämmästyttänyt, mutta kummastutti Krideä
aina vain. Kun Alicanten lentojen hinta tuli kuitatuksi, hän varasi Medsiin
juhlaillallispöydän yhdeksälle ja jätti pöytään alustavan menun:
"Kaikille tilattu italialaista plus viinit LG:stä. Vain
Kinshasassa omat eväät. Pitkiä puheita luvassa. Parempaa päälle :)" Tämän
jälkeen hän yhteytti itsensä rannekkeellaan Aliin ja Xeniaan.
Heille hän kertoisi uutisensa ensimmäisenä. Kuunteluttaisi
uudestaan ja uudestaan saamansa viestin. Jakaisi ja moninkertaistaisi
tuntemansa onnen ja odotuksen täyttymyksen. Kaikista maapallon miljardeista
ihmisistä juuri heidän kanssaan.